Pentin vanhemmat olivat vankat pohjalaiset juuret omaavat A.0 Sario ja vaimonsa Aino os. Luoma. Arvin tie kulki kansalaissodan melskeiden jälkeen Virroille, jonne hän oli saanut nimityksen nimismiehen virkaan 1919. Perheen perustaminen alkoi Härkösen "punaisessa", jossa perheen esikoinen Marjatta syntyi. Tämän jälkeen pappani rakennutti kirkonkylään perheelleen talon, joka vieläkin on käytössä. Siinä toimii nykyään Suunnittelutalo. Lasten varhaisimmat elinvuodet kuluivat tuon kirkonkylän talon ympäristössä. Samaan aikaan A.0 Sario, yhdessä eräiden muiden henkilöiden kanssa, perusti paikallisen lehden nimeltään silloin Virtain, Ähtärin ym. Sanomat. Nimi on sittemmin vaihdellut. Vuonna 1932 pappani osti pakkohuutokaupassa Ähtäriin menevän tien varrelta Ala-Ilomäkinimisen maatilan. Siitä muodostui perheen tukikohta tämän jälkeen. Täällä Pentti varttui nuoruutensa. Tuohon aikaan innokkaalle metsämiehelle riitti tilan metsissä samoiltavaa.

Ensimmäisen hanurinsa isäni hankki rahoilla, jotka olivat korvausta oman tilan hakamaan lepikön vesomisesta. Tuo hanuriteema seurasi isääni eriasteisesti läpi elämän. Koulumaailma kutsui Haapamäelle ja Haapamäen yhteiskoulu muodosti koko perheen lapsille koulutuksen rungon. Pentti kävi Talvisotaan 1939 saakka yhteiskoulua, tutustuen sodan ääniin Haapamäen pommitusten yhteydessä. Yksityiskohtana mainittakoon, että isäni sai perheeltään ylipuhuttua kilpapolkupyörän. Syynä oli hänen suuri ujoutensa ja toisaalta ilmeisesti tyttöjä miellyttävä ulkonäkönsä tms. - pääsipä nopeasti karkuun!

Sota kutsui nuorta miestä. Varkaudessa nuoresta miehestä koulittiin panssarivaunun ampuja. Tie jatkui vallattuun Äänislinnaan ja siellä perustettuun Panssariprikaatin sen toisen pataljoonan viidenteen komppaniaan. Vuosien 42 - 44 kevättalvi oli suhteellisen "sodatonta" aikaa, joten aikaa jäi puuhasteluun ja muonan hankkimiseen. Tähän viimemainittuun toimintaan erähenkinen Pentti osallistui runsaasti, meinasi jopa henkensä heittää, kun lintumetsällä tulikin karhu vastaan. Ammuttuaan kerran sitä löi otso täysvaihteen päälle. Siinä tuli kiire lyöttää uusi pati pystykorvan piippuun; onnistui kuitenkin - karhu kaatui 2 m päähän.

Eräs episodi lienee vielä mainittava tässä yhteydessä, koska sillä oli vaikutuksensa isäni loppuelämän vaiheisiin; Nimittäin häntä yritettiin väkisin viedä upseerikouluun. Tämän komennuksen torjumiseksi hän varustautui (talviaika) kalsareilla ja lähti lampsimaan Äänislinnan sivukatuja sillä seurauksella, että sai keuhkokuumeen. Seurauksena tästä oli sairaalakomennus ja jälkitautina sydäntulehdus sekä pysyvä hiippaläppävika.
Kesällä -44 Laguksen miehetkin joutuivat tosi toimiin (Tali - Ihantala jne.).
Seurasi saksalaisten ajoretki pohjoiseen. Tämä sotaretki panssarimiesten toiminnan kannalta on vähän pimennossa, ilmeisesti ei panssareita paljon käytetty (maasto/tahto). Eräs panssariveteraani kertoi minulle tässä vaiheessa keskitytyn viihteeseen ja viinan valmistamiseen pv:n jäähdytysnesteestä. Liekö täällä syntynyt isälleni Lapin kaipuu, kuka ties.
Sodasta paluu sujui sitten pidennettyyn viihdekiertueeseen Itä-Suomessa ynnä muualla samoissa merkeissä. Ko. kiertueen toisena jäsenenä oli elokuvaohjaaja Matti Kassila, joka oli koulukavereita Haapamäen ajoilta.
Elämä jatkui ja koulu käytiin loppuun kuuluisassa Niinisalon internaatissa. Sieltä tuli lakki päähän ja morsmaikku kainaloon. Ko. internaatin toimistossa työskenteli Haapamäen aikainen ihastus. Ujouden vaivaama isäni kihlasi Kaijansa vessassa.

Opintojen kimppuun isäni lähti Helsinkiin opiskellen lakitieteellisessä. Museokadun yksiössä astuin minäkin mukaan. Opiskelut etenivät viittä vaille valmiiksi, sitten tuli mukaan aito sariolainen itsepäisyys. Isä ei tahtonut tässäkään kohdassa tulla herraksi ja tuomariksi. En ole ollut paikalla kun pappani ja isäni Ala-Ilomäen tuvassa ovat otelleet ko. opintojen loppuun saattamista. Kaikki keinot olivat papallani käytössä, hän jopa lupautui hankkimaan oikolukijan, mutta mikään ei auttanut. Lopputuloksena oli, että isäni oppiarvoksi jäi elinikäinen oikeustieteiden ylioppilas.

Tämän jälkeen aina vuoteen 1963, jolloin pappani A.O Sario kuoli, isäni toimi toimittajana isänsä päätoimittajuuden alaisena siloisessa Virtolaisessa. Papan kuoleman jälkeen isäni sai ko. lehden osakkeiden enemmistön ollen siten pääomistaja sekä päätoimittaja. Hänen omistaja/päätoimittajakaudellaan lehdestä kehittyi yksi aikakautensa suurimmista ja kannattavimmista paikallislehdistä. Paljonko siinä on hänen omaa panostaan, kuinka paljon ajan kantoa, on vaikea sanoa. Kuitenkin voidaan sanoa että elämäntyönsä hän suoritti ko. lehden parissa.

Lapin lumo tenhosi voimallaan.
Aluksi "pikkufolkulla", vaimonsa ja tuttavaperheiden kera, tehtiin vuosittaisia Lapin retkiä.
Sittemmin vaimot jäivät taka-alalle ja mukaan tuli (erillisessä kirjeessä esiintyvä) Keijo Kuula, joka on äitini serkku. Yhdessä he suorittivat kukkuloiden valloituksia; Isäni matkoilta ottamissaan dioissa näkyy usein naispuolisia eräoppaita. Myöhemmässä vaiheessa jäivät kaveritkin pois kuviosta, retken evääksi riittivät muutamat puhtaat sukat ja kalsarit, paita ja niin tietenkin shekkivihko attasea-salkussa. Näillä eväillähän Lapin yössä jaksaa jo pitkään.
Ainoat kohteet, jotka kelpasivat, olivat tietenkin Pallas ja Kilpisjärven matkailuhotelli, joissa hä-nellä lienee ollut nimikkopöytänsä.

Kulinaariset ym. nautinnot muodostivat Lapin retkeilyn suolan.
Itsekin muistan eräällä retkellä olleeni mukana nimenomaisessa Matkailuhotellissa, jossa nautimme isäni suuren suosikin, "coer de filet Provecalen", silloisen erinomaisen keittiömestarin (no name) loihtimana. Tämä olikin tuon retken ehken parasta antia, nimittäin kärsimykseksi sen teki väline, jolla suoritimme ko. retken.
Isäni oli nopeiden urheiluautojen suuri ystävä ja tämän retken kulkuvälineenä toimi ns. "Pyhimysvolvo", tuota Volvon suurien perheautojen sarjaa. Allekirjoittanut oli tuolloin jo saavuttanut pituudessa fyysisen maksiminsa n 188 cm. Äitini serkku oli toisena matkustajana ja muistan käyttäneeni uhkailua, kiristystä ja lahjontaan päästäkseni istumaan etupenkillä.

Toinenkin retki muistuu mieleeni Kilpisjärven kohdalta ja liippaa aika läheltä Mallaa.
Olimme ystäväperheen pojan ja isän kanssa kalastelemassa Enontekiöllä. Jatkossa olimme sopineet "isien vaihdosta" Pallaksella. Sieltä suuntasimme Kilpisjärvelle, jossa kalastamisemme jatkui.
Kalastuksen johtajamme (isäni) perusti konttorinsa huoneeseen 25, jossa hän oli tavattavissa virka-aikana. Iltaisin hänet tavoitti ravintolan puolelta. Kalastusoppaaksemme hän oli järjestänyt paikallisen rajavartijan (no name). Innokkaana odotimme ensimmäistä kalastustamme Kilpisjärvellä. Ensimmäiseksi tietenkin paikat tunteva oppaamme vei meidät Mallan kansallispuistoon.
Seuraavana päivänä jatkoimme kalastusta oppaamme avustamana menemällä Kalkkoaivin-tietä n. 20 km, autona oli MB 150 SEL matka-aika n. 2,5 t. Aikamme kalasteltuamme sattuivat kalastuksenvalvojat paikalle. Seurasi tiukka neuvottelu oppaamme ja kalastuksenvalvojien välillä, olimme luvattomasti kalastamassa luvattomilla vesillä. Tuon neuvottelun lopputulema oli, että pitäähän poikien syömäkalat saada. Niinpä he kaivoivat norjalaisilta edellisellä järvellä takavarikoimansa verkot ja heittivät ne pyytöön. Kahden tunnin kuluttua tirisi harri mukavasti tikun nokassa. Niin se toimii kalottiyhteistyö!

Mitä tulee tuohon Mallan neitoon olen saanut kyllä kuunnella ko. kappaletta aika usein silloisen omakotitalomme takkahuoneessa, jossa "haitar haikeesti" soi.
Isäni terveys alkoi horjua 70- luvun alussa jolloin sodan aikaiset vaivat alkoivat nostaa päätään. Hiippaläppävian aiheuttama voimakas sydämen vajaatoiminta johti lopulta isäni kuolemaan kotinsa kiikkustuolissa 3.5.1978. Niin oli laulut laulettu ja nuotit pantu nippuun!

Paperille pani poikasi Markku